Valoisa lapsuus

"Kotini oli pieni punainen tupa, joka oli rakennettu ennakkoluulottomasti uudella menetelmällä. Yritteliäät ja rohkeat isovanhemmat, Juho ja Maria, olivat tehneet paikkakunnan ensimmäisen lautarakenteisen mökin pontatusta laudasta. Tosin jo samana vuonna eräs toinen perhe teki pitäjän toiselle laidalle lautatalon mutta sitten kului ainakin pari vuotta ennen kuin muutamat muut "uudisasukkaat" uskaltautuivat samaan. Vielä kauan aikaa tämän jälkeen seudulla rakennettiin talot perinteisesti hirrestä.

Meitä asui kuusi henkeä, vanhemmat ja neljä lasta, noin 25 m²:n huoneessa, josta avautui akkuna itään ja ikkuna länteen sekä kahdesta lasista näkymä pohjoiseen päin varsin vilkkaasti liikennöidylle maantielle. Asunnossa riitti valoa, varsinkin kesällä. Talven pimeällä tosin valaistusta hoiti vain yksi himmeä katossa killunut hehkulamppu ja varavalona toimi öljylampetti. Varatuikkua tarvittiin aina kun sähkön jakelussa oli katko, ja niitähän piisasi. Myös radiolle oli pistorasia ja korkealle pingotettu antennilanka. Radiota kuunneltiin usein. Kylmä ei ollut. Pönttöuunista riitti lämpöä kovillakin pakkasilla, vaikka vesiämpärin pinta saattoi mennä joskus riitteeseen.

Talouteen kuului myös leskeksi jäänyt isän äiti, jolla oli seinän takana makuutilanaan oma vaatimaton koppero, kömmänä, niin kuin hän sitä kutsui. Juuri mummoani saan kiittää monesta varhaislapsuudessa saamastani opista ja viisaudesta.

Lapsuuden oma salainen soppeni oli kotitalon muhavintillä. Siellä ullakolla unelmoin ja joskus itkinkin. Kätkin sinne salaisimmat asiani. Kun lähdin maailmalle, sinne jäi myös ensimmäinen käsikirjoitukseni, kolmetoistavuotiaana kyhätty kolmen liuskan mittainen rakkausromaani, joka katosi lopullisesti talon purkamisen yhteydessä." isona