Vesiratasvietti

Kuljen edemmäs rantaa pitkin. Vähän matkan päässä kuusikon takana onkin kirkasvetinen puro, jota voisi kutsua vaikka pikku joeksi. Äsken kuulemani kohina tulee jostakin ylä-
juoksulta päin, nyt paljon voimakkaampana. Uteliaisuuteni lisääntyy ja menen puronvart-
ta innostuneena puolijuoksua, kunnes kompastun juurakkoon ja meinaan suistua veteen. Onneksi vain toinen jalka kastuu. Otan kengän jalastani ja väännän sukan kuivaksi. Eihän siinä onneksi käynyt kuinkaan.
  Parin kymmenen metrin päästä mutkan takaa avautuu kiehtova näky, joka herättää jokai-
sessa pojassa ja miehessä piilevän vesiratasvietin. Yli kaksimetrinen putous. Siihen saisi yhden talon tarpeet hyvin tyydyttävän sähkömyllyn — oikean voimalan. Luonnostaan mi-
nussa olevaa teknikkoa alkaa opetettu juristi kuitenkin toppuutella.
  Autoja ja koneita nuorempana harrastaneena löydän heti teknisen ratkaisun, jolla putouk-
sen energia muuttuisi sähkövirraksi, mutta lainopilliset opintoni olisivat menneet hukkaan, jos en tajuaisi, että Suomessa melkein kaikki ihmisten mielestä kiva on ainakin kiellettyä tai jopa rangaistavaa: Vesioikeuden lupa, energiavero, Ympäristöministeriön lausunto, Kauppa- ja teollisuusministeriön energiaosaston vesivoimajaoksen lupa vesivoimalan suunnittelun aloittamiseksi. Niin ja tietenkin naapurien ja toisten vesialueen omistajien suostumus. Unohdetaan koko juttu. Hieno putous joka tapauksessa.
  Ongelmat olivat toisenlaisia silloin, kun esi-isät 1920 -luvulla perustivat myllyn ja vielä tänäänkin toimivan voimalaitoksen Pohjanmaalle, Karsinakoskeen. Vähitellen siitä kehittyi oikea voimayhtiö.