Maisemat vaihtuvat sukkelaan ja niin edessä avautuukin näkymä Kemijoelle. Tulisin kaupunkiin tuossa tuokiossa, mutta päämääräni ei ole siellä.
   Sorkunmutkasta käännyn oikealle, Ounasrinteelle menevälle tielle. Sen täytyy olla tämä talo. Rivitalon seinustalla on hyvin parkkitilaa. B -rappu, tässähän se onkin. Soitan ovikelloa hieman jännittyneenä.
   Sisältä kuuluu kauhea räksytys, väliovi avataan ja koiraa komennetaan, mutta se ei tunnu auttavan. Vihdoin ulko-ovi avautuu - voi sitä jälleennäkemisen riemua.
   Tuokion keskeyttää reilusti alle polvenkorkuinen väkkärä, joka on selvästi mustasukkainen emännästään. Lyhytjalkainen jäniskoira käy kiinni lahkeeseeni. Haluaisin potkaista, mutta saan maltettua mieleni. Ryhdyn puhumaan rauhoittelevasti ärmentelijälle, joka tyyntyykin pian ja irrottaa otteensa minkäänlaisia jälkiä jättämättä. Koira menee pois.
  — Sinä osaat käsitellä koiria, joku olisi jo hätääntynyt ja potkaissut. Siitä tilanne olisi kuitenkin vain pahentunut.
  — Pidän eläimistä ja usein ne myös pitävät minusta.
  — Käy peremmälle. Maistuisiko sinulle nyt kahvi? Se joutuu pian.